perjantai 3. elokuuta 2012

Helvetilliset illallisvieraat

Joo, joo. En ole itsekään mikään Einstein, mutta voin mielestäni kuitenkin julkisesti kertoa, että eilen meillä kävi harvinaisen tyhmiä illallisvieraita.

Aluksi yrittäkää kuvitella vastaava tilanne: asutte ulkomailla, ilman ystäviä, pienen lapsen kanssa. Harvoin mää ihan yksin edes olen, mutta niin kuin tän blogin tyngän perusteella voitte ehkä arvata, lähes ainoiksi virallisiksi ajanviettokumppaneiksi voin laskea poikaystäväni, sen siskon ja niiden äidin ja äidin uuden miehen. Välillä on p**kaa ilman kavereita! Ja kyllä, olen yrittänyt etsiä niitä ystäviä. En vaan löydä. Paikalliset kakskolmosen kieppeillä olevat mademoisellet eivät ehkä kokoonnu iltapäivisin missään marketin vaippaosastolla, tiedän. Mutta hengaan mää kyllä muuallakin. Silti kamuja ei satele tähän suuntaan. Joskus ois niin kiva istua iltaa tyttöporukalla, jonottaa Kaarleen pakkasella, syödä puoliksi Bisketin jättipulla jonkun kanssa, pyöräillä kaverin luo tai istua torinrannasta mansikkavaniljapehmis kädessä.


Ei kannata kuitenkaan unohtaa, että yleensä on parempi olla yksin kuin huonossa seurassa. Jos omia ystäviä ei ole paikalla, on tyydyttävä nimittäin poikaystävän ystäviin, ainakin silloin kun halutaan vaikka kutsua ihmisiä istumaan iltaa meille kotiin.


Eilen meillä oli vieraina Anthonyn nuoruuden ystävä, Jean-Pierre sekä hänen viehättävä kumppaninsa, Marie. Heillä on takanaan 14 vuoden on-off-suhde. Tänä iltana pari on palannut onneksi taas takaisin yhteen. M ja J-P astuvat sisään: "Ihanaa, että kutsuitte meidät, ollaan niiiiin otettuja, to-del-la mukavaa olla täällä", suitsuttavat arvon kutsuvieraat ranskalaisen kyläilykoodin mukaisesti. M alkaa ihailla sisustusta: "Hei, mäkin ostin näitä pieniä kasveja Galeries Lafayttesta mun siskolle! Nää on niin mignons!" "Ai ne tekokukat vai? Joo ne on ihan kivoja", vastaan. M ällistyy: "Ai onks ne feikkejä???"  Olen varma, että M tunnistais sadan metrin säteelta feikin merkkilaukun. Muovikukan erottaminen aidosta ei tosin ole neidille yhtä helppoa. Tässä vaiheessa alan jo huolestua.


J-P näkee mun syöttävän Louis'ta tuttipullolla. Onneksi J-P sentään pitää suunsa kiinni, eikä tällä kertaa väläytä mitään nerokasta. Kun Louis oli kuukauden ikäinen, J-P kysyi multa, mitä se syö, ja että joko se pureskelee. Vastasin hänelle, että käydään usein mäkkärissä ja Louis'lle tilataan Happy Meal. Se tuumasi tähän ihan vakavissaan, että joo kiva, siinä on se lelu mukana. Olin järkyttynyt. Vauvalla ei ole syntyessään hampaita, ei kai sen älyämiseen nyt mitään VAKA:n kandia tarvita? Keväällä J-P myös kysyi, onko Louis jo vuoden vanha. "No, mutta voi kun ei nyt ihan vielä. Etkö muista, kun se syntyi viime lokakuussa." Ja tämä ruudin keksijä näkee poikaystavääni noin kerran viikossa, ja he ovat tunteneet teineistä asti. Mää ainakin vajoaisin jonnekin syvälle maan rakoon, jos vahingossa päästäisin ilmoille tollasia kommentteja. Teki mieli piikittää viattomasti takaisin ja kysyä: "Joko sulla oli ne nelikymppiset?, vaikka tiedän J-P:n täyttävän pian 34 hänen olematta mun best friend.


Noh, istutaan pöytään, ja syödään mun valmistamia alkupaloja, ilman juustoa, varoitus. Viime kerralla kun J-P:n  ja M:n piti tulla meille syömään, olin tehnyt koko hiivatin menun sans fromage, ilman juustoa. Kun puolitoista tuntia ennen vieraiden saapumisaikaa näpertelin keittiossä juustottomia minibruschettoja, puhelin soi, ja langan päässä J-P ilmoitti iloisena tulevansakin yksin, koska M:n kanssa oli tullut riitaa (lue väliaikainen ero). "Quel dommage, mikä vahinko", huokaisin melankolisesti puhelimeen. Puristin luuria kädessäni sormet valkoisina, mun hampaat nitisivät toisiaan vasten ja leukaluut alkoivat kramppailla pelkästä vihasta. Seuraavaksi bruschetat lensivät seinään. Ei kukaan sellasia kuivia korppuja olis syöny! En ollut edes ostanut jääkaappiin varalta juustoa, jota olisin sittenkin voinut valella niitten leipästen päälle, nyt kun neiti juustoton ei saapuisikaan paikalle. M ei syö siis juustoa, vaikka ei kyllä ihan siltä näytä. En sano sitä kuitenkaan ääneen. Mun päässä ei asu jättiläismäistä tietosanakirjaa, enkä rehellisesti sanottuna uskalla tehdä minkäänlaisia älykkyysosamäärästestejä esimerkiksi netissä, koska pelkään tuloksia. En ole myöskään kovin viisas. En opi ikinä mitään! Ei, olen vain sosiaalisesti fiksu. En mitään muuta. Se on eri asia, eikä se ole kovin vaikeaa, ainakaan kaikille.


Pari ilmoittaa olevansa lähdossä lomalle Mallorcalle. Musta tuntuu, että ne kerkeää erota vielä ainakin kahdesti ennen lähtöä. Miksi joku eteläranskalainen lähtee Mallorcalle massaturistilomalle? Lähtisittekö te Oulusta Umeå:an viikoksi kesälomalle? Ette! Mallorca on tuossa vieressä! Ihan kuin vaikka Korsikakin, missä olisi toisaalta ehkä enemmän nähtävää ja koettavaa. Mallorcalla lähtöä voisi verrata vaikka viikon lomaan tuossa naapurissa Cannesissa, sielläkin on hiekkarantoja ja palmuja, ja ravintoloiden listoilta löytyy kyllä paellaa. Cannesiin pääsee hiekkarannalle löhöämään maksamalla euron bussista. Lentojen hinnalla J-P ja M saisivat sieltä varmasti kivan hotellinkin viikoksi! En vain käsitä. Onneksi asia ei minulle edes kuulu, mutta pohdin sitä kuitenkin. 


M ilmoittaa englanniksi loman olevan all included "söpösti" ranskalaisittain äännettynä. Eli ruoka(myrkytys) ja juoma kuuluvat loman hintaan. Kuinka kätevää! Huonepalvelu kantaa petiin laimennettuja mojitoja ja mikrossa lämpättyjä eineksiä. Ei tarvitse siis vaivautua etsimään sympaattista ravintolaa tai baaria, missä voisi tutustua paikalliseen kulttuuriin. Niin juuri kulttuuriin. Ei, mutta siitähän J-P ja M eivät ole omien sanojensa mukaan ollenkaan kiinostuneita. He sanovat sen ääneen. Samalla äänensävyllä, kuin joku kertoisi inhoavansa vaikka rössypottuja. Hyi, kulttuuria. Lomaillessaan M haluaa tilata kymmenittäin erilaisia ilmaisia drinkkejä, ja jättää huonot juomatta, ja vetästä vaan ne parhaat nassuun. M paljastaa myös, että arkkitehtuuri ei kiinnosta häntä pätkääkään. Hän ei halua saada niskojaan kipeäksi tuijottelemalla korkeita rakennuksia, eikä esimerkiksi Eiffel-torni saa hänessä aikaan mitään suurempia tuntemuksia. M: "Kun mä näin pari vuotta sitten Eiffelin ekan kerran, otin yhen kuvan, ja suuntasin siitä sitten seuraavaksi Zaraan." Zaraan! Ei sitte muuta paikkaa keksinyt; Zarahan kuuluu yhteen Euroopan suurimmista vaateketjuista ja niitä on kymmenittäin pystyssä täällä Etelä-Ranskassakin. En tarkoita tällä nyt ollenkaan sitä, ettenkö minä shoppailisi lomalla, ja että mua ei ikinä ois haukotuttanu jonkin kuivahkon museon oppaan kahden tunnin pituinen kulttuurihistorian luento, joka jatkuu ja aina vaan jatkuu. Siis määhän vedin jo lukiossa virallisesti hirsiä Saken tunneilla. En silti käsitä, miksi illastan kotonani tälläisten kuvailemieni kulttuurivastaisten ihmisten seurassa. Tässä on täytynyt tapahtua joku virhe. 


J-P ja M eivät syyttä kehu ruokaa: "Ihan niinku ravintolassa." No toivottavasti ei niin kuin sellaisessa, missä te kävisitte, ajattelen itsekseni. Olen kauhea noita, tiedän. Mä olin väsännyt itse pastakastiketta kesäkurpitsasta ja tuoreista sekä aurinkokuivatuista tomaateista. Kadutti ihan, että syötin niille jotain niin hyvää. Ihan niinku heittäisin ruokaa vessanpöntöstä alas tai lanttaisin kouluruokalan lautaselle kilon kanaviillokkia ja kantaisin sen suoraan laskiastiaan. Silkkaa tuhlausta. Viimeksi kun käytiin J-P:llä grillaamassa, niin se meinas myrkyttää meidät jollain Euroshopper-kaviaarilla. Selvää säästöä. En tiedä minkä elukan mustia minimunia mää maistoin, mutta sen makuelämyksen muisteleminen saa vieläkin mun ihokarvat kohti kattoa.


Loppuilta riideltiin siitä, onko 10 euroa liian kallis hinta merinäköalalla varustetussa ravintolassa syödystä annoksesta, joka sisältää vihreää salaattia, kulhon ranskiksia sekä kanalla, juustolla, salaatilla, sipulilla ja tomaatilla täytetyn monikerroksisen paahdetun voileivän. J-P:sta se oli kallis. M oli kahden vaiheilla. Meistä se on kohtuuhintanen.


Aivan järkyttävä ilta.
Päätettiin, ettei enää kutsuta niitä meille.
Mulla on ikävä Suomeen.

Henkilöiden nimet muutettu.
Postauksessa ei ole valitettavasti kuvia, sillä henkilöt tuskin haluavat tuoda kasvojaan esille.
Nyt joku tosi fiksu miettii siellä, että ei toi kana löydä ikinä kavereita, jos se on tollanen kriittinen diiva, ja että onpa myös erittäin sosiaalisesti fiksua haukkua ihmisiä Internetissä.

Toivottavasti joku uskaltaa tulla vielä meille syomään.
Toivottavasti säilytätte tästä kaikesta motkotuksesta huolimatta minusta suvaitsevaisen ja empaattisen kuvan.

Hauskaa viikonlopun jatkoa!
Kohta oon siellä, varokaa!



torstai 26. heinäkuuta 2012

Parc Phoenix

Päivä alkoi raikkaasti räjähdysmäisellä luonnonjugurttikylvyllä. Kävin kaupassa ja pakkasin ostokset kärryjen koriosaan. Parin kymmenen metrin päässä kotiovesta mun Danone 12-packin toinen osa tippui maahan ja jäi sopivasti alamäessä mun satasta kulkevien rattaitten alle! Saatiin molemmat juguttia päin näköä! Kerran kävi sama homma sipsipussin kanssa, mutta tuli vähemmän sotkua, ja pihan linnut saivat samalla ruokaa.


Sunnuntaina Anthonyn äiti vei mut ja Louis'n Nizzan kasvitieeteelliseen puistoon, Parc Phoenixiin, missä nähtiin seitsemän hehtaarin verran erilaisia kasveja ja kukkia sekä liskoja, hyönteisiä, minikenguruita, marsuja, pöllöjä, flamingoja, piraijoita, hämähäkkeja, papukaijoja, skorpioneja... Louis ei vielä oikeen osannut innostua ihanista kasveista ja kukista eikä sen enempää muistakaan vähemmän ihanista ötököistä ja ölleistä.






                                                                       

Tässä jotain ihan vanhaa matskua...
Pulloposki :)
Musta tuntuu, että ostan kohta mustan hiusvärin...
Louis ja sen mummi maaliskuussa.
Kotona koko konkkaronkka! Louis'n 5kk-lounas muistaakseni...
Takasin tähän päivään..
Päivän lounas.
Tomaattimozzarella-salaattia basilikalla,
 oliiveilla, sipulilla ja ilmakuivatulla kinkulla höystettynä.
Syömään!
"Hyvä ruoka, parempi mieli!" sanoi mun seuralainen suomeksi.
Marjaherkkua.

Me ostetaan muuten varmaan piano, niin voin reenata kissanpolkkaa, ku osaan siitä vaan sen alun.
Niin ja voijaan pitää Pample-reenejä!
Tervetuloa!
Tukkaidoli neiti Miller
Tyyli-idoli Gwen

kuvat Giambattista Valli ja Bouchra Jarrar
24 yötä Ouluun!!! moimoi!

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Tylsää osa kaks

Louis täytti eilen yhdeksän kuukautta.
Sen elämässä on tapahtunut viime päivinä paljon uutta. Tässä ensi kertaa ostoskärryissä!  
Tein taas kakkua, kirsikoista tällä kertaa. Tässä jo hyvinkin aikaisessa vaiheessa alatte siellä ehkäpä haukotella.
Jos joku haluaa reseptin, saa avata suunsa. En jaksa näpytellä sitä tänne, kello on jo niin paljon, ja hyvin suurella todennäköisyydellä kukaan mun lukuisista lukijoistani ei kyseistä piirakkaa tule ikinä tekemään.
Olen myös harrastanut ikkunalautahaaveilua. Meidän kämpässä ei  siis ole ikkunalautoja.
Niin ja jos vielä jonkin persettä kutittaa, haaveilen myös tämän tyylisestä pihasta. Nukahdittekohan te jo?
No nyt ehkä heräsitte! Eikö ookki kirkkaanväriset paidat...
Eikö Viljalla oo oikeesti mitään muuta asiaa?
Kuolettavan tylsää.
ZZZZZZ...
Hmmm. Onkohan Oulussa vielä samannäköistä
 kuin puolitoista vuotta sitten?





MÄÄ TUUN VIIKOKSI OULUUN!!!
(Louis'n kanssa)
19.8.2012
:D
Toivottavasti en oo ainoa joka on yhtä mielissään tästä.
Kauniita unia, toripoliisin kuvia. 





torstai 12. heinäkuuta 2012

Des caprices...

Eilen kävin pyhiinvaellusmatkalla Nizzan vanhan kaupungin parhaassa putiikissa, Caprice Vintage Shopissa.
Löysin liikkeen ihan sattumalta eksyessäni kerran pääkadun turistitungoksesta pienelle sivukujalle, Rue Droitelle. Liike sattui juuri silloin olemaan kiinni, arkena keskellä päivää, kuten monet muutkin pikkuputiikit, jotka sulkevat täällä ovensa usein noin kello 12.00-15.00. Kuulin melkein lompakko-raukkani huokaisevan helpotuksesta, kun katkerana yritin painaa mieleeni putiikin aukioloaikoja. Vitriiniä ihastellessani kuola valui pitkin katukivetystä. Tiesin heti, että löytäisin itseni täältä vielä uudemman kerran. 
Caprice Vintage Shop on ollut auki jo kolme vuotta, mutta me tutustuimme toisiimme vasta keväällä 2011. Olen pahoillani myöhästymisestä. Omistajan mukaan kauppa on lötänyt kohtuullisen hyvin tiensä paikallisten sydämeen, mitä on kyllä vaikea uskoa, kun kadulla katselee nizzalaista massapukeutumista (Vuittonin feikkejä tai aitoja laukkuja, Gerald Darenin veskoja kaikkissa sateenkaaren sävyissä, tiukkoja makkarankuorifarkkuja, tylsän tyylikkäitä kauluspaitoja, ihoa nuolevia esimerkiksi Armanin tai D&G:n logolla varustettuja teepaitoja, ja vöitä joiden soljista näkee heti paljonko on tullut pulitettua, sekä limaisen kimaltavia strassikelloja, joita jo vilkaistessakin saa migreenin). Anteeksi, saattaa olla vähän kärjistettyä, mutta monet ihmiset ovat täällä Rivieralla enemmän tai vähemmän kopioita toisistaan. 
Niin kuin varmasti muuallakin.
 No, Caprice-putiikista ei onneksi löydy kuitenkaan mitään noista yllä listaamistani synneistä. 
Ensinäkymä kauppaan astuttaessa. Tässä kohtaa voi alkaa huimata, jos vähänkin lämpenee vintagelle.
Alhaalla kolme mun suosikkia. Ensimmäinen vasemmalta on niin Carrie Bradshaw kun vaan olla voi. Huomaa päähine vieressä!
Ei saa koskea!
Kassan takana.
Omistajan mukaan asiakkaista näkee, kuinka he tulevat onnellisiksi 
nähdessään jotain normaalista poikkeavaa, quand ça sort de l'ordinaire.
 Liike pyörii tuottoisasti etenkin kesällä, jolloin Nizzan vanha kaupunki kuhisee turisteja. Putiikin parasta asiakaskuntaa ovat sympaattiset skandinaavit. Omistaja on pannut merkille pohjoismaisen uteliaisuuden ja halun tehdä uniikkeja löytöjä.
Kymmenen kourallista koruja, kiitos!
Ja kahdeksan kiloa korviksia! Ei muuta kiitos tällä kertaa...


Portaat vievät alakerran aarreaittaan.
Punainen pochette ja lakeriset korkkarit!
Nämä Minna Parikka-tyyliset kengät olisin halunnut,
 mutta 35 ei valitettavasti ole vuosiin ollut enää mun koko.
Miksi ennen naisilla oli pienemmät jalat ja kädet? 
Kenkien mallit olivat myös kapeampia.
 Mun räpylät hädin tuskin mahtuu vanhan ajan kolmikaseihin.
Himoan myös tuota valkoista laukkua.
 Anteeksi tärähtänyt kuva. 


Näyttääkö tutulta?
Jotain tämän kaltaista on näkynyt tänä keväänä ja kesänä
 mm. Zaran, Mangon ja varmaan Hennesinkin mallistoissa.
Tämä valkoinen mummon pöytäliinamekko on ihan autenttinen!
Voisin viettää täällä kokonaisen päivän testailemassa eri asuja!
Syy miksi rakastan Capricen putiikkia piilee varmasti siinä jännityksen tunteessa, minkälaista ei voi saada kävelemällä sisään ketjuliikkeen ovesta. Mikään ei ole masentavampaa kuin nähdä kaupan pöydällä kasoittain yhdenmallisia paitoja, joista joutuu valitsemaan seitsemän eri värivaihtoehdon välillä. Kokojakin yleensä riittää, jos ei siinä nenän edessä esillä, niin sitten ainakin varastossa. Vaikka itsekin teen ostoksia kyseisissä rättikaupoissa, herää silti kysymys:
Kuinka monella muulla on sama paita, ja missä ja miten ne vaattet on valmistettu?


 Pettymykset kuuluvat second hand-shoppailuun, ja sydän voi saa kevyitä hiusmurtumia, kun vaate on liian iso tai pieni. Silloin se täytyy jättää jonkin toisen löydettäväksi. "Aina ei voi kaikkea saada", sanoo mun äitikin jatkuvasti. Mutta kun vaate istuu mittatilaustyön lailla, hinta on kohdillaan ja kun tiedät, että tämä riepu ei kävele heti vaikka Kauppurienkadun yökerhossa vastaan, on tunne mitä mainioin.

Caprice Vintage Shop avaa pian myös verkkokaupan. Kannattaa pitää silmällä.
http://www.capricevintageshop.com/
Onnellinen asiakas.
Nämä ostin!
Pierre Cardinin lompakko.


Merci La Boutique Caprice!
Kiitos assistentti-Anthonylle!


A bientôt!